Pinkkis

vesi lyö rantaan kuin tanssisi yksin
kuin etsisi kivien välistä kultaa hohtavaa
tai suudelmaa

lihava aurinko selkiä soutaa
on ilta ja aamu yhdellä kertaa
saa unohtaa
maan valloittaa

laaksossa kaupunki huokuu unelmiaan
toiset meistä tuuli kantaa luokseen nukkumaan

taas huudan kalliolla
usva hymyilee yö on epäilevä
taas kuulun postikorttiin joka kuvaa tätä maisemaa

taas huudan kalliolla
linnut palelee kaiku kaipausta soi
taas kuulun postikorttiin joka säkenöi vaikka minulla on yö
vaikka minulla on yö

jätän sen kaiken
en palaa kun kutsuu mua
kultaiset kellot ja kuumeiset suut
mut mitä mä saa on haikeaa

voisin aina suureksi kasvaa
linnut on taas tehneet pesiä taas mun kainaloon
vain täällä oon

on se vaan nätti biisi.
niin on se ihan ne samat neljä baritonia. juuri googlasin vähän ja kyllähän sen nimi on ihan Postikortti. tänään vasta sain sitten nimen selville biisistä jota on vuosia kuunnellut. löysin myös pienen pätkän Ismon kommenttia toisesta yhteydestä:

Kun meillä oli Neljä Baritonia -juttu, meidät houkuteltiin Yle Ykkösen Radio Ateljee -ohjelmaan, missä neljä ihmistä menee johonkin paikkaan ja tekee biisin. Veljeni Ile, Aholan Kalle, Yrjänä ja minä painuimme Messilään lomamökkiin ja teimme Postikortti-nimisen biisin. Sitä ei ole koskaan julkaistu, enkä tiedä julkaistaankokaan, mutta siinä radio-ohjelmassa se esitettiin. Silloin se oli meistä ihan paska kappale, mutta oli siinä paljon hyvääkin. Itse asiassa se oli aika hyvä sitten loppumetreillä eli sitä pitäisi vielä pikkuisen viimeistellä. Me tehtiin se noin neljässä tunnissa, ja kun neljä ukkoa sählää yhtä biisiä samaan aikaan, siitä väkisinkin tulee sirpaleinen keitos.